Kuukausi: toukokuu 2018

MeToo

Olen jo kymmenen vuotta sitten nostanut esille näitä asioita. Seuraavat kirjoitukset allekirjoitan itsekin täysin.

Ruusu Haarla, Teatterilehti:

Narsistisen ohjaajan strategioita

Tietoisuus narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja sen vaikutuksesta muun muassa työelämässä on kasvanut suuresti 2000-luvun aikana. Onkin kiinnostavaa, että teatterialalla, jossa oman kokemukseni mukaan aiheelle voisi olla erityistä tilausta, ei narsismista puhuta juuri lainkaan.

Narsismihäiriöllä viitataan siihen, että yksilön narsistisuus tuottaa merkittävää vahinkoa hänelle itselleen tai muille ihmisille. Teatterialalla narsistiset piirteet on perinteisesti saatu naamioiduksi erityisesti tähtinäyttelijöiden sekä autoritääristen ohjaajien ”taiteellisiin” oikeuksiin. Vaikka vallankäyttöön liittyvät asenteet ovat jyrkentyneet sitten 80-luvun, on yllättävää, kuinka paljon edelleen katsotaan läpi sormien.

Taustalla lienee pelkoa taiteilijamyytin romuttumisesta: Katoaako taide jos vaadimme toisiltamme käytöstapoja? Taustalla lienee myös yleistä kyvyttömyyttä tunnistaa sairasta, narsistista käytöstä. Tästä saavat kärsiä myös ne ohjaajat, joilla ei ole vallankäyttöön liittyviä ongelmia ja jotka joutuvat myrkyttyneiden työyhteisöjen korjaajiksi ja ohjaajiin liittyvien pelkojen kohteiksi.

Seuraaviin malleihin sortuvat joskus kaikki, työtehtävään tai sukupuoleen katsomatta. Aina niiden takaa ei löydy narsistista motiivia, mutta niiden systemaattinen hyödyntäminen valta-asemassa aiheuttaa aina ongelmia. Etenkin ohjaaja työnjohtajana kykenee niitä käyttämällä terrorisoimaan koko työyhteisöä ja sairastuttamaan sen.

Hämmentäminen. Ohjaaja saa aikaan jatkuvaa hämmennystä, joka ei liity teoksen tulkintaan. Hän viestii ristiriitaisesti, toimii epäjohdonmukaisesti, arvaamattomasti tai provosoivasti tai vaatii erityiskohtelua. Hänen toiveisiinsa on vaikea vastata ja hänen tyytymättömyyttään on vaikea ennakoida.

Hajottaminen. Ohjaaja luo omalla toiminnallaan kuiluja ja katkoksia työryhmän jäsenten välille sen sijaan, että pyrkisi kuromaan niitä umpeen. Hän saattaa suosia toisia muiden kustannuksella tai ottaa jonkun silmätikukseen tai mustamaalauksen kohteeksi. Pahimmillaan koko työryhmä riitaantuu vastakkaisiin leireihin syistä, joita on vaikea palauttaa teoksen tekemiseen.

Hyötyminen. Ohjaaja ottaa toimivat ideat omiin nimiinsä ja laittaa epäonnistumiset toisten nimiin riippumatta prosessin todellisesta kulusta. Ohjaaja on korostuneen kiinnostunut julkisuudesta ja kollegoiden arvostuksesta, usein työryhmän kustannuksella.

Rajattomuus. Ohjaaja ei kunnioita toisten rajoja, työrooleja, eikä sovittuja linjoja, vaan saattaa muuttaa mielensä äkkinäisesti ja varoittamatta aiheuttaen hämmentäviä tai loukkaavia tilanteita, joissa toiset tuntevat tulleensa ylikävellyksi. Hän tunkeutuu henkilökohtaiselle tai seksuaaliselle alueelle ja astuu toisten varpaille.

Raivoaminen. Ohjaaja raivoaa, kun asiat eivät mene siten kuin hän toivoisi tai kun hän on itse kyvytön parantamaan tilannetta. Ohjaaja ei hillitse vihaansa, ei häpeä sitä, eikä kanna vastuuta sen seurauksista. Hän häpäisee ja haukkuu. Syntyy pelon ilmapiiri.

Riippuvuus. Ohjaaja mielistelee työryhmää tai sen yksittäisiä jäseniä olematta siinä kuitenkaan johdonmukainen. Ohjaaja voi olla yhtäkkiä hyvin hurmaava ja imarteleva. Hän saattaa ”rakastaa” kiihkeästi ja palkita onnistumisista ylitsevuotavasti. Usein työryhmä vastaa ohjaajan huomiontarpeeseen, mutta jättää omat tarpeensa ja toiveensa ilmaisematta.

Uhriutuminen. Ohjaaja väistelee vastuuta käyttäen suojakilpenään omaa haavoittuvuuttaan. Hän saattaa alkaa itkeä, jos häneltä kysyy vaikeita kysymyksiä tai kätkeytyä ”raskaan” taakkansa taakse, estääkseen konfliktin, jossa hän voisi hävitä. Hän ei myönnä omia virheitään, vaan syyttää mahdottomia olosuhteita tai muita ihmisiä.

Tarpeellista olisi, että teatterinjohtaja kykenisi tunnistamaan narsistiset piirteet jo rekrytointivaiheessa. Johtajan tulisi myös kyetä reagoimaan työryhmän oireisiin tai valituksiin myöhemmin. Usein ihmiset kuitenkin jäävät yksin. Silloin ensisijaista ei ole teos, eikä edes työryhmän pelastaminen, vaan omista rajoista huolehtiminen: Se että ei uhraa itseään taiteen takia, vaikka kaikki muut tekisivät niin.

 

Eeva Lehtimäki, MTV3:

Tämä kolumni ei kerro Lauri Törhösestä, Aku Louhimiehestä tai Kenneth Grevestä. Sen aiheena olemme me suomalaiset, minä itse mukaan lukien. Olen nyt muutaman päivän miettinyt puhekulttuuria, johon olen kasvanut. Ja se ei näytä kauniilta. Se on suomalaisuuden pimeä puoli… (Lue koko kolumni)

 

Tässä tallenteessa ovat minun kommenttini Amnesty Suomen keväkokouksen paneelikeskustelussa:

Sain ensimmäisen puheenvuoron ajassa 33.30 ja toisen kohdassa  1.25.30.